Tai oikeastaan epäonnistumisen hyväksymisen taito. Jos minun pitäisi valita yksi asia, jossa haluaisin varmasti onnistua elämäni aikana, se olisi vanhemmuus. Ja voi kuinka toivoisinkaan voivani sanoa, etten ole koskaan epäonnistunut vanhemmuuteni taipaleella. Etten ole koskaan tehnyt vääriä valintoja. Etten ole koskaan käyttäytynyt epäkypsästi tai epäsoveliaasti. Etten ole koskaan ollut ärtyisä lapsilleni oman turhautuneisuuteni takia. Etten ole koskaan odottanut kuuliaisuutta hyötyäkseni siitä itse. Tai etten ole koskaan riidellyt aviomieheni kanssa lasteni kuullen.
Voisinpa sanoa, että olen aina toiminut oikein. Voisinpa sanoa, että olen aina tiennyt, mitä se oikea on. Mutta valitettavasti, en voi. Voin vain nöyränä todeta, että olen epäonnistunut, monestikin.
Toisaalta vanhemmuus ei ole suorittamista. Vanhemmuus ei ole pelkkä epäonnistumisien ja onnistumisien summa.
Vanhemmuuteen tarvitaan tietoa ja taitoa. Taito kuitenkin kehittyy vain harjoittelemalla. Kaikki me olemme jollain tapaa keskeneräisiä, eikä ihminen itse pysty täysin hallitsemaan elämäänsä. Kaikista yrityksistä huolimatta. Epäonnistumme ja teemme virheitä, sillä olemme ihmisiä. Vain Jumala yksin on täydellinen. Mutta juuri kykymme tehdä virheitä tekee meistä epätäydellisiä eli oikeastaan toisin sanottuna täydellisiä ihmisiä. Jumala tiesi, että tarvitsemme armoa.
Entä jos tänään luopuisin syyllisyyden taakasta. Jospa tänään tarttuisin toivoon. Jospa tänään ottaisin vastaan armon.
Toisinaan me ihimiset epäonnistumme, mutta Jumala ei koskaan epäonnistu.
"Ja iloitkoot kaikki, jotka sinuun turvaavat, ja riemuitkoot iankaikkisesti. Suojele heitä, että sinussa iloitsisivat ne, jotka rakastavat sinun nimeäsi." Psalmi 5:12
Ei kommentteja